Viimeisimmätkin loppurutistukset tehty ja nyt voi sitten virallisesti käyttää nimikettä insinööri. Insinöörityöstä tuli sitten loppujen lopuksi kuitenkin yllättävänkin hyvä. Ei kuulemma vitosia ole hirveän montaa EVTEKin automaatiopuolen historiassa annettu, että sinänsä voi olla lopputulokseen tyytyväinen. No, tuli sen takia kyllä stressattua ja valvottuakin ihan tarpeeksi. Urakan kruunasi vielä valmistujaisjuhlassa yllätyksenä tullut stipendi.

No, mitäs nyt sitten? Vakituinen työsuhde ja seuraavat 40 vuotta ajetaan joka aamu samaa reittiä töihin? Tein itselle alkukeväällä lupauksen, että mikäli en valmistu tänä keväänä (lue: pääse differentiaali ja differenssilaskennan tentistä läpi), lähden kokeilemaan siipiäni ulkomaille. Sisimmissäni toivoin tentistä hylsyä, mutta menin kuitenkin pänttäämään kaavat päähäni sen verran lujasti, että toive ei toteutunut. Se olisi ollut viimeinen mahdollisuus heittäytyä oman onnensa nojaan, kokeilla rohkeutensa rajoja, vielä kun ei ollut oikeasti sidottu mihinkään. Nyt vajaan viikon vanhana insinöörinä olen sidottu jo vakituiseen työsuhteeseen ja piakkoin myös asuntolainaan.

Toisaalta. Nyt loppui vihdoin se iän ikuinen vyön kiristely. Loputtomilta tuntuneet 15-tuntiset työpäivät ja tenttikirjojen kanssa valotut yöt ovat historiaa. Voi vihdoin alkaa elää niin kuin ihminen. Työpäivän jälkeen on aikaa oikeasti tehdä jotain, voi lähteä vaikka Inkan kanssa pyöräretkelle. Ja muutaman viikon päässä häämöttää elämäni ensimmäinen täysi kesäloma - viimeksi kesälomaa tuli vietettyä sen varsinaisessa merkityksessään yhdeksän vuotta sitten 15-vuotiaana. Nyt takana on kuitenkin tähänastisen elämäni rankin jakso. Voin kokemuksesta sanoa, että opiskeleminen työn ohessa on raskasta. Jos satut olemaan yksinhuoltaja, se on vielä huomattavasti raskaampaa. Ja jos työn (joka palkkansa puolesta voidaan luokitella hyväntekeväisyydeksi), opiskelun ja perheen lisäksi pitää kirjoittaa vielä lopputyötä vapaa-ajallasi... en voi suositella kenellekkään. Peräpeiliin katsottuna kokemushan se tuokin kuitenkin on - kokemus, joka opettaa paitsi nöyryyttä, kasvattaa myös eräänlaista itseluottamusta. Ja vaikka sääntö "paha saa palkkansa, rehellinen jää ilman" pitääkin nykyään useimmiten paikkansa, uskon silti, että jossain vaiheessa siitä oikeastakin työstä palkitaan - tavalla tai toisella.

Mutta siis, tällä hetkellä ei kuitenkaan voi muuta todeta kuin että hyvin pyyhkii! Ja tässä perheessä siitä todellakkin osataan ottaa kaikki irti! Se on elettävä silloin kuin siihen on mahdollisuus - otettava hetkestä kiinni, ennen kuin on liian myöhäistä. Tiedä vaikka sitä vielä joskus olisi niin hullu, että löytäisi itsensä pääsykokeista havittelemassa sitä D-kirjainta tuohon ammattinimikkeen eteen :)